Ompeluekstaasissa

Ompelin eilen vanhasta vaaleanpunaisesta pellavasekoitepaidastani (H&M) tytölle tunikan. Yläkuvassa roikkuvana, keskimmäisessä kuvassa hänellä on se yllään aamuhämärässä...Voi kuinka hän ilahtuikaan: äidin paidasta hänelle tehty! Väri sopii hänelle tosi hyvin. Vaaleanpunainenkin on vakavasti otettava väri, kun materiaali on sopivaa. Tunikaan on tulossa vielä tasku, johon teen jonkun pienen kirjonnan. Ajattelin kirahvia tai S-kirjainta (tytön nimen mukaan) mutta sukellan ensin äitini silityskuvioarkkivarastoon (Suuri käsityökerho, 70-luvun lopun lehdet) ja katson sieltä.

Paidan kauluksen kanssa taistelin, harsin ja piirsin ja nuppineulotin ja silitin jne. mutta en ommellut kertaakaan mitään väärin päin. IHME. Kaikki ainekset rattoisaan ratkomistuokioon olivat kyllä kasassa. Ohjeet otin Haalareista Molla-Maijaan -kirjasta. Siinä oli kivoja kaavoja ja selkeähköt ohjeet.

Sitten tein poimutusmekon. Huomasin, että hameosan olisi pitänyt olla hieman yläosaa leveämpi. Tai ehkäpä koko mekkopalan olisi pitänyt olla leveämpi. Ei tullut puihinkiipelymekkoa (kapea) mutta kun ehdotin tytölle, että tehdään toppi ja lyhennetään reilusti, vastaus oli ei. Että tämä on just hyvä näin.

Poimutusta yritin ommella kolmella eri tavalla. Ensin yritin ommella pyöreän ohuen kumilangan päälle siksakkia. Ei toiminut. Sitten puolasin kumilankaa alalangaksi ja kiristelin sitä ja tätä ja tuota säädöstä ompelukoneessa, eikä vieläkään tulosta. Lopuksi otin ohutta kuminauhaa, venytin ja ompelin sen päälle kolmipistosiksakkia. Ja se toimi. Meinasin jo luopua toivosta.

Talvilomaa on vielä jokunen päivä jäljellä, ehdin tehdä vielä vaikka mitä...

Ideoita pursuten tänään

Mekko edistyy. Se ei muuten ole vielä valmis, vaan kaikki seitsemän nappia puuttuvat vielä. Ja napinreiät. Tietysti. Lisäksi aion kyllä hieman kaventaa mekkoa kainaloiden alta. Nyt täytyy vain purra hammasta ja tehdä tämä ensin loppuun, ennen kuin aloitan mitään uutta.

Käväisin Turussa. Linnan lisäksi kangaskaupassa (...) ja mukaan tarttui pilkullinen yöpaitatrikoo tytölle. En vain tiedä, miten trikoon ompelu sujuu. Vai sujuuko lainkaan. Sitten ostin raidallista pellavaa, teen siitä itselleni paidan. Ompelumopo tuntuu karkaavan käsistä taas.

Turun linnan kaupassa selailin tunnettujen naisten lempivaatteista kertovaa kirjaa, jonka nimeä en tietenkään muista. Yllätyin iloisesti, kun yhtenä kaapistonsa esittelijänä oli ihailemani Kyllikki Villa. Tai lähinnä naiset kertoivat lempivaatteistaan ja suhtautumisesta pukeutumiseen. Kirjassa oli kuva mm. Kyllikin jatkosodan aikana ommellusta rotanmyrkynvihreästä (=tumma sinivihreä, aika räikeä) laskuvarjosilkkimekosta. Lisäksi oli kuvia Villan matkoilta ostamistaan kimonoista ja gruusialaisesta huivista. Vaikutuin.

En sitten ostanut sitä kirjaa, vaan Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1. painos muuten v. 1919), tämä tietenkin uudempaa, tarjoushinta 4,50 e. Kun jotain piti ostaa. Täytyy sanoa, että uusromantiikka (?) on tyylisuunta, joka ei aukea minulle. Tai Leino. Tai tämä Leinon teos. Mutta kirjassa on hieno kuvitus, Tapio Tapiovaaran.

Mekkoilua

Eilen urakoin kaupungilla: seisoin ompeluliikkeessä valtavan kirjontalankatelineen edessä valitsemassa juuri oikeita sävyja mekon kirjontaa varten. Se on hassua puuhaa. Värisilmäni ei ole niin kehittynyt, että löytäisin hyvät värit helposti. Vasta kun työ on valmis, näen, että pieleen meni tai onnistui - miten milloinkin! Sattumankauppaa siis. Elämän suuret päätökset (ainakin aikaavievimmät) liittyvät langanvalintoihin. Olen toivoton jahkaaja.

Mekon tuleva omistaja suhtautui lankoihin proosallisemmin kuin minä ja löysi valikoimasta heti sopivat sävyt. Hyvä niin, tuleepa mekosta ainakin käyttäjälle mieleinen!

Eilinen kuluikin sitten monia valtavia projekteja aloitellessa. Ideoita on, ja se on hyvä asia! Kirjontapalat sain valmiiksi yöllä (tuli muuten tosi epätarkka kuva tuosta kirjonnasta), nyt pitäisi sitten alkaa työstää niitä mekon taskuihin kiinni. Myöskin napit puuttuvat vielä. Saapa nähdä, mitä koneeni sanoo napinläpien ompelusta.

Tämä blogintekeleeni muuten huvittaa minua. Moni muu bloggaaja (olen lueskellut ihastuttavia käsityöaiheisia blogeja) voi laittaa valmiin käsityön osaksi tarinaansa. Minä joudun laittamaan käsityön tekemisen vaiheita osaksi tarinaa, koska en ole kovin taitava ja tuottelias ja lisäksi minua kalvaa perfektionismin synti, joka vie niin helposti ilon kaikesta tekemisestä. Ruokin tarinaani muruilla, venytän ja keskityn pikkuisiin yksityiskohtiin. Jos blogini olisi romaani, se olisi varmaankin yhden (ilta?)päivän tapahtumiin keskittyvä järkäle Volter Kilven Alastalon salissa.

Mutta nautin tästäkin valtavasti.

Hitaasti

Kasa matskua. Alemmassa kuvassa on ylimpänä raitakangas, josta tulee mekko. Sinertävänharmaasta piti tulla liivimekko itselleni 90-luvun alkupuolella. Punaisesta provence-kankaasta (pilkottaa kasasta, on isompana yläkuvassa) tulikin leveä hame, käytin sitä opiskeluaikana niin ikään 90-luvun alkupuolella. Sitten leikkasin siitä kietaisuhameen kappaleet, ompelematta jäi.

Limenvihreäkuvioinen on Marimekon uutta Metsänväki-kangasta. Ostin kangasta ihan sen vuoksi, että sillä oli niin kiva nimi. Petroolinvärinen on myös Marimekosta, ajattelin tehdä siitä jotain tytölle.

Vaaleanpunainen kangas on pellavapaitani, joka on hiutunut puhki. Siitä haluaisin kovasti tehdä jotain uutta. Yleensäkin on inspiroivampaa tehdä vanhasta vaatteesta jotain kuin ostaa uutta kangasta ja tehdä siitä sitten jotain.

Provence-punainen hame oli yksi lempivaatteistani. Pukeuduin siihen aina, kun halusin olla erityisen iloinen ja kodikas ja romanttinen - kuten kangas. En haluaisi tehdä kankaasta vieläkään kassia, vaan jotain päälle puettavaa. Mutta mitä? Ja kenelle?

Niskajumi

Töiden jälkeen kävin uimassa. Turhat työasiat huuhtoutuvat altaaseen. Siitä mukava harrastus minulla. Niskasärkyä se ei valitettavasti vie.

Päivän saldo konkretiarintamalla (= käsillä tekemiset): rintauintikauhontaa, muistilistojen kirjoittamista, tytön liivimekon etukaarrokkeen leikkaaminen kankaalta. Kuvassa siis takakaarroke, jota en jaksanut enää leikata. Kaavat otin kirjasta "Ompele tenavien tamineet", jonka lainasin eilen kirjastosta. Mallit olivat jotenkin tosi väljiä ja leveitä (80 - 90-lukujen vaihde) ja mietin, mahtaako mekon helmaosaan tulla turhan paljon rypytystä. Kun tarkoitus on tehdä sellainen arkisempi vaate kesäksi. Mutta katsotaan, mitä saan aikaan.

Uusi uljas elämä

Kävin kirjastossa ja lainasin vähän kirjoja. Pitkitän nautintoa, enkä selaillut näitä vielä oikeastaan yhtään. Ompelukirjoja, muutama runokirja ja esikoiselle lennokkikirja 70-luvulta (valitsi itse, lukutaidosta on iloa ja hyötyä!)

Raskas työviikko alkoi taas. On hyvin vaikeaa vapauttaa ajatukset taas itselleen työpäivän jälkeen. Joskus toivon, että työni olisi fyysisempää, jotta saisin ajatuksenvapauden myös töissä. Nyt tilanne on se, että tarvitsisin uuden kovalevyn pääni sisälle ihan vain työasioita varten.

Vimmaa

Pahin vimmani on yläkuvassa. Siitä lopuksi.

Kettu on vielä palasina, mutta nyt sillä on sentään pää ja kaikki käpälät. Sen ruhon kappaleet (vartalo ja kolme käpälää) ovat maanneet keskeneräisten käsitöiden paisuvassa laatikossa nelisen vuotta, ehkä pitempäänkin. Omat käpäläni eivät nimittäin piitanneet huovutuksesta, ja ehkä minulla ei vain ollut tarpeeksi tahtoa kutsua kettua ruumillistumaan hahtuvakasasta. Nyt eilisiltaisten sessioiden jäljiltä koko keittiö haisee lampolalle, mistä tosin tulee aika hyvä mieli. Ihan kuin asuisi oikeasti maalla! Kesällä tuon maaseutuefektin voi toisinaan kokea puutarhassa kykkiessä ja kuokkiessa.

Ai niin, ja lattia on täynnä kuivuneita saippuatahroja...mutta siitä hyssst.

Innostuin eilen myös päällystämään kenkälaatikkoa paperilla. Tämän mielekkyyttä joudun kysymään itseltäni - no, yritän kyllä olla kysymättä - koska päällystyspaperin hinnalla olisi saanut aika monta valmista, kivaa laatikkoa. Tietysti kierrätyksen jalo aate pätee tässä.

Askarteluliikkeessä (josta siis ostin päällystyspaperin) tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Ja ahdistustakin pukkaa. Tarvikkeita on ihan liikaa, ja minusta ne eivät edes ole kovin houkuttelevan näköisiä hyllyillä pusseihin pakattuina. Oma kekseliäisyys tai pikemminkin sen puute saattaa olla kyllä syynä siihen, että ajattelen näin. En pysty ideoimaan mitään kovinkaan helposti. Lisäksi tuntuu periaatteesta älyttömältä maksaa huimia summia kamoista, joista pitäisi sitten vielä itse väsätä jotain. Että pupunpää tästä pussista ja vartalo tuosta toisesta, häntä kolmannesta - siitä tekemisen iloa jokaiselle! Enemmän ajatusta olisi siinä, että tekisi kaiken alusta loppuun itse, eikä käyttäisi mitään "puolivalmisteita" myöskään askartelutarvikkeissa. Haluaisin ajatella myös niin, että itse tekemällä oikeasti säästäisi paitsi luontoa myös rahaa.

En kuitenkaan oikeasti ole näin kova puritanisti. Kunhan mietin.

Lapasiin sain tehdyksi kirjontakuviot. Ovat oikeasti hienommat kuin kuvassa, olin lähestulkoon tyytyväinen niihin.

Niin, sitten tuosta yläkuvasta. Siinä on nukkekoti, jossa 2h + k + terassiparveke. Siellä on jo yksi huonekalu, sohva. Sen on esikoinen tehnyt pikkusiskolleen viime kesänä. Kun siskon nukkekodissa ei ollut yhtään huonekalua, mikä oli tosi paha juttu.

Jokin kutsuu minua vaativasti, mutta en tiedä, uskallanko vastata kutsuun. Sen voin kertoa, että askarteluliikkeessä pyörittelin käsissäni hämmentyneenä pientä kuparista paistinpannua. Miniatyyrikokoa. Sitten tarvitsisi tietenkin myös kattilan ja kauhan. Ja hellan, missä niitä säilyttää. Oli siellä myös pikkuinen ompelukone ja sovitusnukkekin! Mitkä olisivat ne perushankinnat? Mitä voisi vielä siirtää myöhemmäksi? Ja millaisen kannan tuohon sitten ottaisi, onko 2h + k riittävän tilava kasvavalle perhelle, vai pitäisikö hankkia heti isompi asunto?

Mustaherukkamehua

Talvinen tauti iski - sisäpäivä tänään. Tosin jouduin käväistä kaupassa, koska mehut olivat lopussa. Mustaherukka maistuu vain nimeksi kaupan mehussa, mutta parempaa ei juuri nyt ole saatavilla. Hunajaa sekaan vain!

Yläkuvassa ovat päivän kankaat, tosin tuo toinen on paperia. Sillä ajattelin päällystää kenkälaatikon. Raitakangas oli heräteostos; kaupassa hieno muiden kankaiden kanssa pinossa, kotona tylsähkö. Teen siitä pikkutytölleni kesämekon, kunhan löydän kivan kaavan jostain.

Huopalapaset ovat valmiit. Pesin ne tänään kahdesti ja toisen pesun jälkeen ne tuntuivat sopivilta. Nyt hahmottelen koristeita tuohon päälle. Aluksi ajattelin kirjoa niihin jotkut koukeroiset koristeet esim. Nalle-langasta (sillä on varmaan nykyään jokin toinen nimi), mutta sitten mietin, josko vaikka virkkaisi pienet pitsipyörylät villalangasta ja kokeilisi niitä. Tässä on muuten vaaran paikka, jos puhutaan siitä, valmistuvatko keskeneräiset käsityöni koskaan. En käsitä, mikä minussa vihaa viimeistelyä. Usein olen tyytymätön käsitöitteni lopputuloksiin - tai olin, silloin kun niitä enemmän tein - lieneekö tämä kesken jättäminen sitten jotain rimakauhua. Minua viehättää tarina yhteisöstä, jonka taitavat, tilkkutöitä tekevät naiset tekivät valmiiseen käsityöhön tahallaan jonkin virheen - koska heidän mukaansa vain jumala on täydellinen.

Pöytäteatteria

Koululaiseni suostui esittelemään aapisen hahmojaan äidilleen. Tässä on pieniä kirjan mukana tulleita pöytäteatterihahmoja, jotka ovat kuulemma parhaillaan Ansa-oravan syntymäpäivillä ja leikkivät "hyppää jonossa edellä olevan yli"-leikkiä. Ensimmäisenä jonossa on Alaska-majava, Ansa-orava näkyy myös kuvassa. Pitkä lappuhaalariasuinen hahmo on Hukka-Uuno. Kuvassa näkyy ehkä myös pieni varis, jolla on media hallussaan ja joka on ajan hermoilla. Hän lähettää aapisessa tekstiviestejä ja raportoi lehdistölle metsän tilanteesta. Hän on myös hieman itseriittoinen hahmo. Kiinnostava ja moniulotteinen.

Ehkä tässä kannattaa mainita teoksen nimikin: Pikkumetsän aapinen.

Oma aapiseni oli nimeltään A ja O Aapinen. Muistan, kuinka tavasin ensimmäistä sanaläksyä: LE-LU. Muistan, kuinka sain lukea lisälukemistoa ja pelkäsin hirvittävästi, kun aapisen Anni-tyttö soitti väärään numeroon. Se oli hätänumero. Mediaa otettiin haltuun silloinkin, 70-luvun lopulla.

Upea aapinen

Ollapa nyt ekaluokkalainen. Voisi nauttia ihanasta aapisesta. En tiedä, nauttiiko aapisen omistaja siitä niin kovasti kuin äitinsä, mutta joka tapauksessa pidän aapisen kantaaottavasta hengestä. Siinä on tietysti metsä, jonka eläimet halauavat säilyttää. Mutta rakennuskoneet lähestyvät metsää vääjäämättä. Mielenosoituksilla, median hyväksi käyttämisellä - lempeällä kansalaisaktivismilla eläimet saavat säilytetyksi vanhan, hienon metsän.

Yritin laittaa tähän muutamia kuvia aapisesta, mutta jostain syystä se ei onnistu. Kerron siis. Kun opiskeltavana on P-kirjain, sivulla on kuva metsäkoneesta metsässä, huolestuneita kettuja ja pupuja (joilla on kaikilla omat nimet) ja teksti: "Puu pantiin poikki, pupu piiloon loikki". V-kirjaimen kohdalla on kuva variksesta, joka on joutunut vangiksi häkkiin, jossa säilytetään myrkkymaaleja ja kaasupulloja ja sen sellaisia. Häkin ovessa on nappulat "sulje" ja "avaa". Pupu kummastelee häkkiä vieressä. Tekstinä on: "Voit vaikka oven avata, kun osaat oikein tavata".

Metsä saatiin pelastettua, mutta vaiheet olivat aika dramaattisia. Muun muassa Niilo-liito-oravan siipipoimu repeytyy hötäkässä.

Shakespearen Myrsky

Olin tänään teatterissa. Hieno esitys! Meni kyllä aika kauan, ennen kuin sain aivoni toimimaan ja ymmärsin, mitkä ovat henkilöiden väliset suhteet. Äly on hidastunut, mutta toimii kyllä...

Sitten aloin miettiä, miksi tarinan toiveita toteuttava henki, Ariel, oli niin kovin tuttu. Samoin aboriginaali orja, Kaliban. Ja äkkiä muistin, että nimethän ovat tuttuja Kaarina Helakisan lastenkirjasta Ainakin miljoona sinistä kissaa! Luin sitä ihan pienenä (lainasin kirjastosta ja sain siitä kovasti "rakennusaineksia"). Isona laitoin ilmoituksen ostetaan-palstalle ja sain hankittua kirjan itselleni. Vaikutuin edelleen.

Sama sitaatti on Helakisalla, sama sitaatti käsiohjelmassa. "Sama kude on meissä, mik´unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme." Lieneekö Cajanderin suomennos?

Muutos

Ostin kirpputorilta kesällä viitosella hyväkuntoisen nahkarepun, todennäköisesti 80 - 90-luvun vaihteesta. Materiaali ja väri olivat ihanat, mutta en varsinaisesti ole mikään reppuihminen. Tai olin joskus, mutta nyt reppu tuntui turhan koulumaiselta. Sitten sain sattumalta idean Hel-looksin sivuilta. Siinä eräs nainen kantoi olallaan ihanaa, vanhaa nahkalaukkua, joka näytti tarkemmin katsottuna repusta tehdyltä, ihan varma en tosin ole. Muistin kesäisen löytöni. Ratkoin siitä hihnat ja läpän irti ja siirsin hihnat toiseen paikkaan. Ja - tässäpä uusi olkalaukkuni! Aion viedä sen vielä suutarille viimeisteltäväksi. Olen aika ihastunut tähän.

Kudontaa (länsisuomalaisittain)

Lapaset edistyvät yllättävän nopeasti. Aika hassua on, että vaikka lapaset ovat tehdään ennen pesukonehuovutusta valtavan kokoisiksi, ne valmistuvat silti nopeasti. Ehkä 8-numeroisilla puikoilla on jotain vaikutusta asiaan. Yhtä kaikki; saan ne ehkä tänään pesukoneeseen.

Pikku pöydälleni tapahtui ihmeitä. Sen maalasi mies mustaksi. Mustahan se olikin, mutta tehtiin hieman kunnostushommia ja nyt se on valmis. Vihreät kansilevyt saivat uuden värin. (Ne muuten olivat muovimaista materiaalia, joten ehkä mitään kallisarvoista ei tuhoutunut maalin myötä.) Pöytä on nyt paikallaan. Se on ehkä hiukan orvon oloinen olohuoneessamme, mutta silti se on arvonsa tunteva persoona, jolla on hyvä itsetunto.

Kutominen vangitsee mukavalla tavalla. Nuorempana kudoin valtavasti kaikenlaista, mutta aikuisiällä olen alkanut lipsua ja harrastaa turhankin helppoja ratkaisuja: villapaidat saa kaupasta (jos kivoja vain löytyy), lapaset ja sukat myyjäisistä. Itse tekeminen tyssää viimeistään siihen, että en voi olla koskaan täysin tyytyväinen lopputulokseen. Mutta kai siinä on perää, että itse tehdyssä on jonkinlainen siunaus. Kun tekee itse, saa valtavasti aikaa ajattelemiseen työtä tehdessä. Kun tekee itse, tietää mikä on työn arvo. Kun tekee itse, arvostaa muidenkin ihmisten tekemää työtä aivan uudella tavalla. Kun tekee itse, toteuttaa itseään ja hallitsee elämäänsä sikäli kuin se ylipäätään on hallittavissa.

Pöytä olohuoneeseen

Halusin tupakkapöydän, vaikka en tupakoi. Kukkapöydäksi, vaikka minulla ei juuri olekaan huonekasveja. Sellaisen kiiltäväksi lakatun, tummaa puuta, pyöreän, ruskean ja pienen. Mahtavatkohan olla 40- tai 50-luvulta peräisin. Tuli sitten kierrettyä kaikki mahdolliset sisustus-antiikki-kirpparisektorin putiikit, eikä tietenkään löytynyt mitään. Askolla oli tuossa takavuosina sellaisia uusvanhoja myynnissä, oli myös sellaisia hienoja pienehköjä matalahkoja 3-hyllyisiä kirjakaappeja, joissa lasiovi ja ennenkaikkea lukollinen sievä konjakkikaappi - ei pikku kätösille! (Eikä nykyisten mäyräkoirien säilytykseen.) Tiks lukkoon vain! Tuli ehkä jokin muistuma mummolasta mieleen.

Niin, takaisin asiaan. Sitten löytyi pöytä. Se oli kokoontaitettava, retkipöytä kai. 20- tai 30-luvulta, sanoi myyjä. Vähän hutera, eikä lainkaan sellainen kuin ajattelin. Mutta siinä se nyt on. Alkuperäinen vihreä väri kansissa, jalat ja reunat mustat.

Viikonlopun projekti: teen huovutetut lapaset ja hommaan uudelle huonekasvilleni purkin.
Touhukasta.

Olen seikkaillut täällä blogimaailmassa, tirkistellyt ihania koteja, lapsia, kädentaitoja. Olen aivan valtavan inspiroitunut.

Kelmeää valoa

Olen flunssaisen lapsen kanssa kotona ja ihmettelen kummallista, kelmeää valoa. Sitä miettii, laittaisiko sähkövalot päälle, vai yrittäisikö pärjätä hämärässä luonnonvalossa. Mutta on vielä hämärää ja päivä on pilvinen.

Laitoin eilen avokadon siemenen vesilasiin itämään ja kun mies kävi illalla kaupassa, toi hän sitruunoita. Istutan niistäkin siemenen, kuulemman itävät hyvin. Olen jotenkin mieltynyt kasvattamiseen, uusiin alkuihin: valmiit hedelmät eivät kiinnosta. Toivottavasti tämä ei koske aivan kaikkia asioita elämässäni.