Nuutinpäivän jatkojen jatkot

Tällainen otus on päivystänyt ovellamme koko joulun ajan. En ole aivan varma, onko se pukki vai jokin terhakka hauva, mutta ainakin ovellamme käyneet lapset ovat suhtautuneet siihen hyvin kunnioittavasti. Osa on uskaltautunut silittämäänkin, osa on ottanut askelen taaksepäin. Kohta pukki on kuitenkin siirrettävä varastoon odottamaan ensi joulua. (Täytyy vain toivoa, että sille ei tule kovaa karvanlähtöä.) Mutta juhlikoon nyt vielä rauhassa Nuutinpäivää ainakin viikonlopun ajan.

Tärkeimmät, ihanimmat

Joulusta haluan erityisesti muistaa kaksi asiaa. Sipulista vanhanaikaisesti kasvatettu amaryllis. Pidän kovasti sen väreistä - kunpa saisin sen kukkimaan ensi joulunakin! Toinen on tyttäreni pikkuinen joululahja, erään tädin tekemä. Joulun leluvuoresta rakkaimmaksi valikoitunut.

Valoimme eilen tinaa. Tyttäreni sai ihan ilmiselvän sinikellon kukan, minä kuohuviinipullon korkin. Poikani sai viisi hienon muotoista pisaraa. Mies perinteisen hirmuliskonsa.

Uusi vuosi alkaa hitaasti. Olen vielä ihan talviunessa.

Pimeyttä

Ei kuvia, koska tuntuu, että aina on liian pimeää kuvien ottamiseen. Salamakuvat ovat kurjia. Joulupukki ei tuonut uutta kameraa, vaan joudun jatkossakin käyttämään ne liki tuhat sanaa kuvan lisänä.

Olen ollut oikein ahkera ja saanut valmiiksi kaulaliinan ja huovutetut lapaset. Olen ollut myös sikäli ahkera, että olen ilostuttanut itseäni lukemalla pukilta saadun Kyllikki Villan kirjan Elämän korkea keskipäivä. Nautin joka sanasta. Erityisesti pidin romaanissa siitä, miten päähenkilö suhtautuu pieneen tyttöönsä, jonka yksinhuoltaja hän on. Kuinka tyttö tuottaa hänelle iloa. Ja kuinka rohkeasti päähenkilö elää! Villan matkapäiväkirjat (mm. Vanhan rouvan lokikirja) ja sodanaikaisiin kirjeisiin ja päiväkirjoihin pohjautuva Tyttö sodassa ovat myöskin lempilukemisiani.

Kun kirjoittaa, on oikeasti oltava jotain sanottavaa. Kuvalla voi helpommin luoda mielikuvia katsojille. Kuvat alkavat elää omaa elämäänsä. Sanat ovat vaikeampia.

Edistyy se

Urakka lähestyy loppuaan. Olen niin kahjo ihminen, että kudon aina erittäin urakkahenkisesti. Koko kroppa on krampissa kudontasessioiden jälkeen. Mietin koko ajan, montako senttiä olen kutonut ja kuinka voisin kutoa vielä hieman tehokkaammin. Kuitenkin kudonta on rentouttavaa, jälkeenpäin tuntuu hyvältä. Koska ainakin tuon kaulaliinan tekeminen on aika yksitoikkoista, on kutoessa oikeastaan pakko kohdata omat ajatuksensa. Taidan olla pohjimmiltani kiireinen, kärsimätön ja suorituskeskeinen halkipoikkijapinoon-ihminen.

Kudon

Sain juuri tietää, että Vaasassa on ensi sunnuntaina alkaen klo 12 kangaskirpputori osoitteessa Kirkkopuistikko 22. Taitaa olla vanhaan Ritz-elokuvateatteriin liittyvän järjestön juttu. Myyjiä tulossa viitisenkymmentä ja myynnissä kankaita, myös retrokankaita, ompelukoneita, kaavoja, käsityökirjoja ainakin. Minulla ei ole omaa lehmää ojassa kirpparin suhteen, mutta ajattelin hinautua paikalle ja mainostaa muillekin. Jos vaikutat Pohjanmaalla, käväise ihmeessä tarkistamassa!

Olen kutonut itselleni kaulaliinaa. Mukavaa sellainenkin välillä, olen ryytynyt huovotukseen, värjäykseen ja isoäidin neliöiden virkkaamiseen. Saattaapa olla, että keskeneräisten osasto vain jatkaa kasvamistaan.

Värjäyssessiomessio

Juu, näinhän siinä kävi. Loppuratkaisu on tässä ensiksi esiteltynä. Muut kuvat otettu silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Innostuin tässä taannoin Herkulliset Huopatyöt -kirjan värjätyistä villoista ja kokeilin värjätä pesukoneessa Nitorilla vanhaa liilaa villapaitaani matskuksi huopalapasiin ja muihin kirjan ihanuuksiin. Muuten kaikki menikin hyvin, mutta:

1) värjäyksessä käytettävä suola tukki vedenpoistoletkun (nii-in, ei se kaikki liukene sinne veteen)

2) pesukoneesta loppuivat hiilet (?!?) juuri tämän session aikana, joten rumpu ei enää pyörinyt. Sitten vain reippaasti äyskäröimään pinkkiä likomärkää villalellua koneen sisältä. Jätän loput veriset yksityiskohdat kertomatta.

Jos toivotte lauantailta mukavaa yhdessäoloa puolison kanssa, niin värjäystä ei ehkä ainakaan kannata kokeilla.

Kuvatonta, tavatonta

Kamerani jäi sukulaisvauvan nimiäisjuhliin, joten en saa toteutetuksi päivän blogi-inspiraatiota. Mutta ehkä tämä näinkin. Olen flunssassa, mutta silti aika toimintakykyinen. Yritän saada isoäidinpeiton virkattuja paloja valmiiksi, ei kyllä huvittaisi tehdä niitä enää, liian pitkä projekti! Haluan kyllä valmiin peiton tuohon sohvan käsinojalle roikkumaan. Ehkäpä joskus ehtisi myös maata sohvalla peittoon kääriytyneenä, välillä kuumaa glögiä siemaillen, mukavia ajatuksia ajatellen.

Kaipaan ympärilleni väriharmoniaa, kauneutta, kodikkuutta. Olen vain niin laiska puuhaamaan yhtään mitään. Suunnitelmia toki on:

1) tilaa Tapettitalosta Birger Kaipiaisen Kiurujen yö -tapettia, tummansinisenä
2) suostuttele mies tapetoimaan makuuhuone
3) heivaa jonnekin olohuoneen turhan suoraviivaiset tv-taso ja pöytä ja pohdi, mistä saisi halvalla toisenlaiset huonekalut (vanhat funkkistyyliset) tilalle
4) etsi ja löydä täydellisen väriset ja kuosiset olohuoneen verhot; ompele, silitä ja ripusta ne
5) maksa kaikki laskut ja unohda kohdat 1 (2), 3 ja 4.


Aktivoiduin silti sen verran, että tilasin Sikuri-kaulaliinaa varten Noron ihanaa lankaa. Uudessa Käsityökerho-lehdessä oli malli ja olen siitä kuvan täälläkin nähnyt, Villaketun blogissa.