Sukkajuttuja

Tässä epätarkka kuva noro-sukistani, jotka tein joululomalla. Tuli kauniin väriset (joka ikinen väri sukissa on mielestäni aivan ihana!) mutta - kuten aina minulla - löysät. Tein pienillä puikoilla ja pienehköllä silmukkamäärällä, mutta en vain osaa kutoa napakasti. Oli hämmästyttävän mukava lanka kutoa, ja neulos tuntuu samaan aikaan rouhealta ja pehmeältä.

Täytyy tunnustaa, että äiti poimi minulle kantapään silmukat, kun olisin itse saanut vain reikiä aikaiseksi.

Äitini on kutonut minulle todella monet sukat. Ihailen hänen tiukkaa käsialaansa, jollaista en ilmeisesti tule koskaan saamaan aikaan. Minulla on myöskin tallella joitain vuonna 1996 kuolleen isoäitini minulle tekemiä sukkia. Olen vähän säästellyt niitä. Toinen isoäitini kuoli jo ollessani aivan pieni, mutta minulla on tallella joitain hänen kutomiaan sukanvarsia. Teen niihin ehkä vielä joskus uudet lavat.

Tällainen sukupolvien perintö meillä.

Unen maa (Pekka Streng)

Sain tänään uuden Pekka Strengin levyn, joka on siis juuri ilmestynyt. Lauluntekijä itse kuoli hyvin nuorena jo lähes 34 vuotta sitten. Vanhat jäämistöstä löytyneet nauhoitukset on muokattu uusiksi, vaikka lauluista toki kuulee, että laulaja on laulanut ne monokelanauhurille. Jossain lehdessä otsikoitiinkin jotain haudantakaisista lauluista...

Levyn lauluilla on ihania nimiä: Sammakko Sim, Keijut, Luumupuupoika. Kaunein laulu on kuitenkin Suruperhonen, jossa on aivan hämmästyttävän kaunis, yksinkertainen melodia ja sen kanssa täydellisessä sopusoinnussa olevat sanat. Laulu synnyttää minussa voimakkaita mielikuvia: valkoiset harsoverhot, auki oleva ikkuna ja pieni tuuli, joka saa verhot heilahtelemaan arasti.

En ole pitkään aikaan kuullut mitään niin yksinkertaisen kaunista. Tällä pärjään pitkään.

Voi isoäiti

Olen saavuttanut jonkinlaisen etapin tämän peiton teossa. Kohta tulee vuosi täyteen tätä projektia. Nyt kaikki tilkut ovat valmiita, niitä on reilut parisensataa. Nyt niistä on pääteltävä vielä noin puolet. Huh.

Eilen sain jonkinlaisen virkkausmaniakohtauksen ja runnoin valmiiksi puuttuvat parikymmentä palasta. Kun lopetin, kello oli kaksi yöllä. Sain aika paljon keskeneräisiä ajatuksiakin samalla valmiiksi. Nyt tuntuu aika hyvältä, mutta olo on myös kovin voipunut.

Näen tämän peiton jo valmiina olohuoneen lepotuolin selkämyksellä. Sen piti olla halvoista jämälangoista tehty (beessinharmaata Seitsemää veljestä meni ulkokierrosten virkkaamiseen noin kolme 150 g:n kerää, sen ostin uutena peittoa varten) mutta kuinkas kävikään. Käytin peittoon myös viitisentoista vuotta vanhat roosat, turkoosit ja petroolit Paksu Pirkka -langat, vaikka olin niitä säästänyt fantastisten sävyjensä vuoksi johonkin ihanaan vaatteeseen. Että se siitä edullisuudesta. Toisaalta - turha niitä on kaapissakaan makuuttaa.

Eikä peitto siis ole vieläkään valmis. Ehkäpä luvassa on viikon jatkojännäri blogissani, aiheena langanpäiden päättely...

Nuutinpäivän jatkojen jatkot

Tällainen otus on päivystänyt ovellamme koko joulun ajan. En ole aivan varma, onko se pukki vai jokin terhakka hauva, mutta ainakin ovellamme käyneet lapset ovat suhtautuneet siihen hyvin kunnioittavasti. Osa on uskaltautunut silittämäänkin, osa on ottanut askelen taaksepäin. Kohta pukki on kuitenkin siirrettävä varastoon odottamaan ensi joulua. (Täytyy vain toivoa, että sille ei tule kovaa karvanlähtöä.) Mutta juhlikoon nyt vielä rauhassa Nuutinpäivää ainakin viikonlopun ajan.

Tärkeimmät, ihanimmat

Joulusta haluan erityisesti muistaa kaksi asiaa. Sipulista vanhanaikaisesti kasvatettu amaryllis. Pidän kovasti sen väreistä - kunpa saisin sen kukkimaan ensi joulunakin! Toinen on tyttäreni pikkuinen joululahja, erään tädin tekemä. Joulun leluvuoresta rakkaimmaksi valikoitunut.

Valoimme eilen tinaa. Tyttäreni sai ihan ilmiselvän sinikellon kukan, minä kuohuviinipullon korkin. Poikani sai viisi hienon muotoista pisaraa. Mies perinteisen hirmuliskonsa.

Uusi vuosi alkaa hitaasti. Olen vielä ihan talviunessa.