Paljastan synkän puoleni: vaviskaa. Jostain kummallisesta syystä nämä ponit nimittäin kiehtovat minua. Oi sitä muovin määrää, kotimaisuusasteen minimiä, välikäsien harjoittamaa rahastusta, brändien ja trendien valtaa ja sukupuoliroolien tiukkaa rajaamista! Ja kuinka valtavasti pakkausjätettä! Ja ennen kaikkea: vaaleanpunaista! Tässä linnassa ponit kävelevät catwalkilla, syövät jäätelöannoksia, juovat boolia, harjaavat, kampaavat ja tuoksuttelevat hajuvettä. Käyvät kuumailmapalloajelulla, vilkuttavat parvekkeelta alamaisilleen ja ihailevat itseään peilistä. Ihanaa elämää siis!
Aina en jaksa mennä vastavirtaan. Tunnustan ostavani tytölleni näitä ihan siksi, että olisin mielelläni leikkinyt juuri tällaisilla leluilla itsekin.
Mieleeni tulee Lasse Naukkarisen taannoinen dokumenttielokuva pojastaan Esasta, joka oli luova pieni poika, dokumentin teon aikaan noin 4 - 6-vuotias. Hän sai joulupukilta muoviponin. Hän suunnitteli nukenvaatteita. Hän tanssi, piirsi ja maalasi taukoamatta. Hän hautasi isoveljensä kanssa kuollutta lintua. Hän teki katapultin tai singon, jolla ampui barbinuken taivaan tuuliin. Hän koristeli puunoksat pienillä muovisilla lelueläimillä. Uskon, että lapset selviytyvät vaikka lelut olisivat vähän huonompiakin. He luovat itse omat leikkimaailmansa. Suurinta (?) luovuutta on kai se, että otetaan käyttöön ihan yleiset tarvikkeet (tusinalelut nyt esimerkiksi) ja luodaan niistä jotain uutta. Keksitään omat tarinat. Toki hankin mielelläni lapsilleni kehittäviä, ja jos mahdollista, ekologisia leluja. Mutta kuten sanottu: tässä on se heikko kohtani.
Alimman kuvan kolme ponia ovat muuten naimisissa keskenään. Kun ne ovat kavereita.
No comments:
Post a Comment